Johdanto

Anna Hellen artikkeli “Pitikö runouskin vetää ihan läskiksi?” Tytti Heikkisen “Ryhävalaan tasoa” -runon affektiivinen vastaanotto käsittelee Tytti Heikkisen kokoelmasta Varjot astronauteista (2009) runon “Ryhävalaan tasoa” lukijassa herättämiä ajatuksia ja tunteita. Artikkelin suuntaus on lukijatutkimus, jota on käsitelty 10.9.2024 Anna Hollstenin pitämän Johdatusta kirjallisuudentutkimukseen -luentosarjan toisella luennolla Lukija ja lukeminen. Artikkelissa käsitellään myös samalla luennolla käsiteltyä empaattista lukemista. Aineistona käytetään 41 esseetä, joissa Jyväskylän yliopiston kirjallisuusteorian kurssin opiskelijat pohtivat runon herättämiä ajatuksia ja tunteita. Aineisto on koottu vuonna 2014, minkä takia sitä ei voida välttämättä soveltaa nykyaikaan suoraan erityisesti koskien yhteiskunnallisia mielipiteitä tai edes kokeellisen runouden tyylin synnyttämää vastaanottoa. Kymmenen vuotta ei ole kovinkaan pitkä aika, mutta erityisesti lihavuuteen liittyvät diskurssit ja kielenkäytön muutos on ollut verraten nopeaa, ja mielestäni niihin liittyen moni asia artikkelin kontekstissa on saattanut muuttua. Artikkelin aineistossa runon saama vastaanotto on ristiriitainen, sillä Hellen mukaan opiskelijat käyttävät runoa erilaisiin tarkoituksiin ja kiinnittävät huomiota eri asioihin. Kuitenkin moni tuntuu lukevan runoa niin, että runossa on vain yksi minä, jonka sisäinen maailma tuntuu vastaajista hyvin todelliselta. Osa suhtautuu runon puhujaan empaattisesti, osa yhtyy runon itseinhoiseen lihavuusdiskurssiin. Lisäksi runon estetiikkaa pidetään toisaalta vastenmielisenä, toisaalta erilaisena ja kiinnostavana. Esseessä keskityn erityisesti keskustelemaan artikkelin aineistosta ja siitä, vastaako se enää nykyajan lukijakokemusta. Kiinnostava teema, jonka Helle nostaa esille, on runon lukijoissa herättämä empatia sekä vastaavasti “rumat tunteet”. “Rumat tunteet” on Hellen mukaan Sianne Ngain kehittämä käsite, joka sisältää lukemiseen liittyvät inhon, vastenmielisyyden ja ahdistuksen ynnä muut vastaavat tunteet, jotka eivät lopussa saa katarsista. Käytetty runo edustaa tyylisuunnaltaan flarfia, eli runo on koottu internetistä haettujen, mielellään mahdollisimman hyvän maun vastaisten, aineistojen perusteella. Flarf on itselleni melko tuntematon tyylisuuntaus, ja olikin mielenkiintoista huomata, millaisia tunteita runon tyyli ja muoto herättivät vastaajissa.

Dokumentaarisuus, intiimiys ja empatia

Hellen mukaan opiskelijat lukevat Heikkisen runoa kuin se olisi dokumentaarinen, yhden tai useamman henkilön näkökulmasta kerrottu tilitys, vaikka opiskelijoille on tehtävänannossa kerrottu runon edustavan flarf-tyyliä. Myös runon kieli, joka muistuttaa auki kirjoitettua puhekieltä, keskustelupalstan kirjoitustyyliä tai nykyistä pikaviestintää, synnyttää opiskelijoissa tunteen henkilökohtaisuudesta ja intiimeydestä. Vaikka runo Hellen mukaan edustaakin post-modernismia, jossa ei perinteistä lyyristä minää olekaan, suhtautuu moni vastaaja runon puhujaan kuin keskeislyriikan puhujaan, eli kuin kyse olisi todellakin kyse yksittäisen henkilön, mahdollisesti jopa runoilijan itsensä, intiimeistä ajatuksista. Henkilökohtaisuus synnyttää opiskelijoissa puolestaan empatiaa, ärsytystä ja sääliä, minkä Helle nivoo ajan lihavuusdiskurssiin. Lihavuus on usein hyvin tunnepitoinen asia. Runossa käsitellään voimakkaita negatiivisia tunteita, ja myös lukijassa herää lukukokemuksen ja puhujan tunteiden myötäelämisen aikana mahdollisesti ahdistusta, inhoa ja ärtymystä. Lihavuus näyttäytyy runossa vastenmielisenä, ja moni vastaaja suhtautuukin runon puhujaan ruikuttavana ja kehottaa ryhdistäytymään. Enemmistö suhtautuu kuitenkin runon puhujaan empaattisesti, osa säälien, osa samastuen. Lihavuus on varsinkin nykydiskurssissa ymmärretty hyvin henkilökohtaiseksi aiheeksi, johon jokaisella on jokin suhde. Hellen mukaan juuri “omakohtaiset kokemukset lihavuudesta tai sen pelosta ohjaavat voimakkaasti lukukokemusta”. Empaattisessa lukemisessa lukija samastuu henkilöhahmoihin ja eläytyy esitettyihin tunteisiin, kuten Helle Suzanne Keeniä mukaillen huomauttaa.

Kielen vaikutus

Hellen artikkelin mukaan runon tyyli ja kieli herättävät joissain vastaajissa vahvoja negatiivisia tuntemuksia. Runon kieli on lainausten mukaan “rumaa”, “etovaa” ja “ällöttävää”. Eräs vastaaja kertoo arvelevansa, että runo on koottu internetin keskustelupalstojen kommenteista. Monelle suomalaiselle keskustelupalstat ovat tuttuja ja vuonna 2014 erilaiset nuorille ja nuorille aikuisille tarkoitetut keskustelupalstat nauttivat suurta suosiota, ja voisikin kuvitella, että vuonna 2021 lakkautettu erityisesti tytöille ja nuorille naisille suunnattu Demi.fi-sivuston keskustelupalsta olisi sisältänyt samantyylistä ja -sisältöistä tekstiä kuin Heikkisen runossa. Olisin ajatellut runon kielen tyylisen kielen olevan pääasiassa nuorille vastaajille tuttua, ja sitä kautta helposti sulateltavaa, mutta runoudessa vastaava kieli herättääkin pääasiassa voimakkaan vastareaktion. Runouden kontekstissa Heikkisen kieli venyttää vastaajien mielestä hyvän maun rajoja, mutta se tuntuu myös erään vastaajan mielestä “terapeuttiselta ja raikkaalta”. Kun pikaviestimet ovat yleisempiä kuin kymmenen vuotta sitten, ja moni lukee ja kirjoittaa lähinnä runossa kuvattua suorasukaista kieltä, olisi mielenkiintoista tietää, mikä on nykylukijan vastaanotto nimenomaan runon kieleen liittyen. Olettaisin, että nykylukijassa Heikkisen runon kieli ei herättäisi yhtä vahvoja tuntemuksia. Lisäksi digitaaliset runot ja nykyrunous ovat kenties tutumpia sosiaalisen median kautta yhä useammalle, jolloin runouden kokeellinen rakenne tai kieli ei välttämättä tule yllätyksenä. Hellen mukaan osan vastaajista mielestä flarfin käyttö tehokeinona “[laskee runon] arvoa runoutena”, mutta vastaisiko tämä nyt kymmenen vuotta myöhemmin enää nykyopiskelijoiden mielipidettä?

Diskurssit ja alustat 2010- ja 2020-luvuilla

Hellen artikkelin vastaajien esseet ovat mielenkiintoinen ote vuoden 2014 diskursseista. Lihavuusdiskurssi on Suomessa edennyt 2010-luvun ajan, ja myöskin muista tabuaiheista, kuten mielenterveysongelmista, lihavuudesta ja päihteiden käytöstä, on puhuttu julkisestikin enemmän. Myös sosiaalinen media on tuonut aiheita esiin niin, että ihmiset ovat omilla kasvoillaan kertoneet henkilökohtaisista asioistaan suurellekin yleisölle. Vuonna 2014 tabuaiheet näkyivät lähinnä puolianonyymeissa blogeissa ja keskustelupalstoilla. Puolianonyymiydellä tarkoitan sitä, että henkilö kirjautuu sisään keskustelupalstalle tai pitää blogiaan nimimerkillä, jolla hän on tunnistettavissa myös muille käyttäjille. Tämä mahdollistaa yhteisöjen syntymisen myös epämiellyttävien tai tabuaiheiden ympärille, mikä linkittyy Hellen esiin nostamaan Ngain teoriaan rumista tunteista. Nykyään keskustelupalstoja on vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten, ja ne edustavat enimmäkseen kokonaan anonyymeja palstoja tai kuvalautoja, esimerkkeinä Ylilauta, Suomi24 ja Vauva.fi-sivuston keskustelualue. Muuten sosiaalinen mediassa esiinnytään pääasiassa omalla nimellä ja kasvoilla, minkä oletan nostavan kynnystä puhua tabuista, sillä kasvoilla puhuminen vaatii rohkeutta, eikä yhteisöä välttämättä voida muodostaa anonyymeillä alustoilla. Lihavuusdiskurssia on käyty vuoden 2014 jälkeen paljon, ja jäin miettimään, toistuisisiko vastauksissa nykyään yhtä paljon ärtymys runon puhujaa kohtaan tai halu neuvoa ottamaan niskasta kiinni. Lihavuus on enemmän näkyvillä keskustelussa ja ymmärretään nykyään vielä enemmän poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi asiaksi kuin vuonna 2014, joten voisiko nykylukijoiden vastauksissa olla havaittavissa enemmän empatiaa?

Muut viiteryhmät

Voidaan myös miettiä, olisiko hedelmällistä tutkia myös muiden viiteryhmien kuin kirjallisuudenopiskelijoiden lukemista. Kirjallisuudenopiskelijat ovat toki tottuneita sanoittamaan ja analysoimaan tekstiä, jolloin aineisto lienee pääosin hyvin perusteltua ja huolella mietittyä, mutta olisi kiinnostavaa tutkia muidenkin lukijoiden nykyrunouden affektiivista vastaanottoa. Vertaileva tutkimus on sitenkin perusteltu, että artikkelin alussa Helle huomauttaa, että kirjallisuudenopiskelijat asettuvat kirjallisuudenharrastajan ja -ammattilaisen välimaastoon, mutta kenties voisi olla kiinnostavaa tutkia myös janan kumpaakin päätä, kuten myös ihmisiä, jotka eivät kirjallisuutta juurikaan lue. Myös Silvia Hosseini nostaa esseessään Kaunokirjallisuus empatian markkinoilla esiin Patrick Colm Hoganin ajatuksen, että usein lukijatutkimuksessa käytetään pientä joukkoa keskiluokkaisia ja valkoisia opiskelijoita. Otanta on tällöin varsin kapea, eikä vaikutuksista muihin kuin hyvin pieneen ryhmään voida sanoa mitään. Tämänkin takia olisi hienoa, että lukijatutkimuksessa käytetty lukijaryhmä olisi heterogeenisempi, tai vaihtoehtoisesti tutkittaisiin erikseen eri viiteryhmien lukemista, jolloin saataisiin myös vertailtavia tuloksia.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan koen artikkelin hyvin kiinnostavaksi, mutta pidän mahdollisena, että aineisto ja siitä vedetyt johtopäätökset voisivat olla erilaisia, jos aineisto kerättäisiin nyt. Artikkelin tehtävä olisikin mielenkiintoista toistaa uudella opiskelijaotannalla ja katsoa, miten runon affektiivinen vastaanotto on muuttunut, jos on. Toisaalta mielenkiintoista olisi myös tutkia, lukevatko kirjallisuudenopiskelijat runoa eri tavalla kuin muut viiteryhmät. Kirjallisuussosiologisesti affektiivisen vastaanoton muuttuminen olisi äärimmäisen mielenkiintoinen aihe.

Lähteet:

Helle, Anna. (2015) “Pitikö runouskin vetää ihan läskiksi?”: Tytti Heikkisen “Ryhävalaan tasoa” -runon affektiivinen vastaanotto. AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, (4), 67–83. https://doi.org/10.30665/av.75007o

Hollsten, Anna. Johdatusta kirjallisuudentutkimukseen -luentosarjan luento Lukija ja lukeminen. 10.9.2024

Hosseini, Silvia. Kaunokirjallisuus empatian markkinoilla. Ylioppilaslehden verkkojulkaisu. Julkaistu 25.11.2021 ja päivitetty 26.3.2022. Luettu 1.11.2024. https://ylioppilaslehti.fi/2021/11/silvia-hosseinin-essee-kaunokirjallisuus-empatian-markkinoilla/

Gábor T. Szántón novelli 1945 (Kotiinpaluu) ja Ferenc Törökin ohjaama, samaiseen novelliin perustuva elokuva 1945 käsittelevät erään unkarilaisen kylän asukkaiden kokemia vastuun, syyllisyyden, häpeän ja oikeudenmukaisuuden tunteita holokaustin jälkeen. Unkarilaisten vastuuta holokaustista käsittelee myös István Bibó ensimmäisessä osassa esseetään “Juutalaiskysymys Unkarissa vuoden 1944 jälkeen”.

Elokuva ja novelli sijoittuvat molemmat vuoteen 1945. Elokuvassa osassa kohtauksia taustalla soi radiouutiset, joissa kerrotaan paitsi tarkka päivämäärä, myös ajankohtaisista asioista, kuten Nagasakiin pudotetusta atomipommista (1945, 00:02:22). Lisäksi uutisissa mainitaan sen hetkinen Unkarin johtaja Rákosi (1945, 00:32:41). Ajankuvaa luodaan myös tuomalla esiin kylän neuvostomiehitys: näyttämällä venäläisiä sotilaita ajelemassa autolla ja puhumassa venäjää sekä kylän asukkaiden keskustellessa miehittäjistä toistensa kanssa. Novellissakin tuodaan ohimennen esiin neuvostomiehitys: “Jos hän ei olisi venäläisten tultua piilottanut ajopeliään, he olisivat varmaan pakko-ottaneet sen [...]” (Szántó, s. 13). Elokuvassa tuodaan suoremmin esiin toisen maailmansodan päättyminen, jotta katsojalle olisi selvää, että juutalaisten paluusta puhuttaessa kyseessä on nimenomaan paluu keskitysleireiltä.

Elokuva ja novelli käsittelevät molemmat tavallisen kansan tekemiä vääryyksiä, mutta siinä missä novellin näkökulma on laaja, ottaa tarkastelee elokuva aihetta kapeammin ja henkilökohtaisemmin. Bibón essee ottaa selkeän kannan, ja asettaa vastuuseen holokaustista koko Unkarin kansan älymystöä, kirkkoa, viranomaisia ja köyhempää kansanosaa myöten, eikä kuvaus ole kovin mairitteleva: “[...] kaikkein selväpiirteisimpinä ja samalla katkerimpina piirtyvät unkarilaisten ilkeys, empatiakyvyttömyys, rajoittuneisuus ja pelkuruus.” (Bibó, s. 155) Myös juutalaisia auttaneita unkarilaisiakin toki oli, mutta “kaikki tämä oli kuitenkin vain pieni valo pimeyden keskellä” (Bibó, s. 145), eikä Bibó pidäkään unkarilaisten tarjoamaa apua tai antisemitismin vastustamista lainkaan riittävänä.

Kuten Bibó, myös novelli nostaa vastuun keskiöön kansan, koko pienen unkarilaisen kyläyhteisön. Elokuvassa sen sijaan keskitytään eniten kylässä asuviin Szentesin ja Kustárin perheisiin, jotka ovat olleet osallisena erään juutalaisperheen ilmiannossa – joskin elokuvassa käsitellään myös hieman papin ja poliisin roolien kautta isommin rakenteiden ja hierarkioiden osuutta ja välinpitämättömyyttä juutalaisten kohtalossa. Novelli kuvaa enemmän sitä, kuinka koko kylä joutuu pohtimaan omaa, mahdollisesti melko passiivistakin rooliaan holokaustissa, kun elokuva taas on tarina siitä, kuinka yksittäiset ihmiset ja heidän perheenjäsenensä joutuvat kohtaamaan tietoisesti tehdyn vääryyden.

Antisemitismi on vahvasti läsnä sekä elokuvassa että novellissa, jälkimmäisessä suoremmin kuin edellisessä. Novellissa antisemitismiä tuodaan esille juutalaisten vieraiden, Sámuel Hermannin ja hänen poikansa, kanssa samaan aikaan kylään saapuvan konduktöörin kautta. Hänen mietintöjään esitetään lukijalle heti novellin alussa: "Eikä heille riittänyt se, mitä heille tapahtui. He tulevat takaisin, takaisin sinne, missä kaikki se tapahtui, mikä tapahtui. Sitkeää, omapäistä porukkaa, hiton varma juttu, kirotun itsepäistä rotua!" (Szántó, s. 8) Myöhemmin kapakassa istuessaan konduktööri sanoo ääneen: "Nuo [juutalaiset] hakevat aina vain vaikeuksia" (Szántó, s. 20). Konduktööri tajuaa kuitenkin menneensä kenties liian pitkälle: "mutta kun hän sanoo, mitä ajattelee, hän vilkaisee samalla epäilevästi sivulleen, jottei vain olisi herättänyt vastalauseita." (Szántó, s. 20). Antisemitististen asioiden ääneen sanominen onkin sekä novellissa että elokuvassa melko harvinaista. Elokuvassakin vain kahteen otteeseen mitään suoraan antisemitististä sanotaan ääneen: ensin asemapäällikkö sanoo István Szentesille, että kaikki juutalaiset näyttävät samalta (1945, 00:25:14) ja myöhemmin kylän poliisi mutisee itsekseen, ettei juutalaisista pääse mitenkään eroon (1945, 00:26:54). Enemmän antisemitismi on läsnä siinä, ettei menneitä vääryyksiä haluta korjata sekä etenkin novellissa vierauden tunteessa ja pelossa, joita hahmot tuntevat Hermanneja kohtaan.

Novellissa kylän asukkaat kokevat syyllisyyttä siitä, että he ovat hyötyneet holokaustista, mutta koska he eivät koe tehneensä mitään varsinaisesti moraalitonta, tekee syyllisyyden ja häpeän tunne heidät vihaisiksi. Ilmiön nostaa esiin myös Bibó esseessään: “Tätä asioiden käsittelyä seuraa yleensä ärtyisä torjuntareaktio, ja siksi on hyvin vaikeaa luopua kaikista niistä syistä ja tekosyistä, joita ihmiset ovat itselleen kehittäneet pyrkiessään kieltämään vastuunkannon tarpeellisuuden.” (Bibó, s. 167) Kyläläiset ovat ostaneet juutalaisilta takavarikoidut tavarat laillisesti, joten he järkeilevät, etteivät ole tehneet mitään moraalisesti väärää: “heissä syntyy epämukavaa levottomuutta, kun he ajattelevat kodeissaan olevia huonekaluja, mattoja, sänkypeittoja ja vaatteita, joita he olivat ostaneet hyvin halvalla torilla pidetystä huutokaupasta viime kesänä. Heille valkenee, miltä heistä tuntuisi, jos kylään palaavat tavaroiden entiset omistajat kohtaisivat rakkaat tavaransa. Heitä hävettäisi, mutta tuo tunne myös vihastuttaa heitä, ja he nousevat kiivaasti sitä vastaan. Miksi pitäisi hävetä, kysyvät he itseltään.” (Szántó, s. 21). Kyläläiset tuntevat häpeää, sillä he tietävät olevansa ainakin jonkin verran vastuussa, mutta yrittävät kieltää sen, ajatellen olevansa itse syyttömiä siihen, mitä tapahtui – ajatus, jonka Bibó myös haastaa: “Ensimmäinen väite kuuluu: me emme murhanneet miljoonia juutalaisia, vaan sen tekivät saksalaiset. Siksi olisi täysin liioiteltua vierittää heidän pahoja tekojaan meidän niskoillemme ja meidän tuntea niistä vastuuta. Totta sinänsä, mutta samalla voi kysyä, olemmeko kenties hiukan vastuussa siitä, että saksalaiset tulivat Unkariin ja millä tavoin tämä tapahtui” (Bibó, s. 160).

Kaikissa kyläläisissä juutalaisten omaisuuden jakaminen ja holokaustista hyötyminen ei herätä pelkkää häpeää, vaan osa saattaa jopa kokea tapahtuneen ainakin osittain oikeudenmukaisena: “Vuosi sitten hän piti liiallisena toimena sitä, että heitä viedään kodeistaan kuka tietää minne, jos kohta hän piti aivan oikeudenmukaisena sitä, että heidän omaisuudestaan sai myös hänenlaisensa. Ei käy, että he omistavat kaiken ja että ne, joiden esi-isät ovat raataneet, elävät puutteessa” (Szántó, s. 24) ja “Maailmassa ei ole oikeutta, hän mietti. Jos alkuperäiset omistajat palaavat, hän joutuisi häpeällisesti muuttamaan kotoaan. Hänellä ei ollut mitään varsinaista ongelmaa heidän kanssaan, ellei sitten se, että hän tunsi maailmassa yleistä kateutta heidän kasvavan vaurautensa, helpomman elämänsä ja lapsille taatun tulevaisuuden takia. Hänellä ei olisi ollut mitään heidän omaisuuden hankkimistaan vastaan, mutta koska kohtalo oli tahtonut, että heidän talonsa jäi tyhjäksi, hän ei tuntenut omantunnon tuskia siksi, että oli muuttanut puhtaiden, valkoisiksi kalkittujen seinien sisään” (Szántó, s. 18).

Elokuvassa Szentesin ja Kustárin perheiden lisäksi muiden kyläläisten ei suoraan näytetä hyötyneen juutalaisten karkoituksista merkittävästi. Kuitenkin András Kustárin hahmo penää vastuuta muiltakin kyläläisiltä tuoden hetkeksi elokuvaan kollektiivisen vastuun ajatuksen. András on kylän baarissa humalassa ja kysyy, kuvittelevatko muut hänen olevan ainoa syyllinen, ja lisää, etteivät hekään pääse tässä pälkähästä (1945, 01:03:36).

Kyläläisten keskuudessa vallitsee opportunismi, mitä Bibó kuvaa aikakaudelle tyypilliseksi: “Unkarin kansa tottui ajatukseen, että yrittämisen ja työnteon ohella omaa asemaa oli mahdollista parantaa myös muilla keinoilla. Riitti, että näki toisen ihmisen jo vakiintuneen aseman itselleen kuuluvaksi, ilmiantoi hänet, kaivoi esille todisteet hänen isovanhemmistaan ja sai hänet erotetuksi, vaati hänen liikeyrityksensä itselleen, sai hänet kenties internoiduksi ja onnistui näin saamaan hänen omistuksensa haltuunsa. Tällainen opportunismi [...] antoi samalla järkyttävän kuvan maassa eläneestä ahneudesta, tekopyhyydestä ja parhaassakin tapauksessa vain kylmästä omaneduntavoittelusta” (Bibó s. 145).

Novellissa opportunismi ja oman edun tavoittelu on koko kylän ilmiö, mutta elokuvassa opportunistisina näytetään varsinaisesti vain osa hahmoista: kylän notaari István Szentes, notaarin pojan morsian Kisrózsi Kustár ja hänen äitinsä Rózsi Kustár, sekä myöhemmin ilmiantoa katuva András Kustár.

Elokuvassa Kisrózsi on naimassa kylän notaarin pojan, apteekkari Árpád Szentesin, vaikka hän ei rakastakaan tätä, vaan on salasuhteessa paikallisen kommunistin Jancsin kanssa. Kisrózsille pääasiallinen syy naimisiinmenolle on päästä apteekkarin rouvaksi. Kisrózsin äiti – myöskin nimeltään Rózsi – taas pitää kynsin ja hampain kiinni Pollákeilta takavarikoidusta talosta ja irtaimistosta, joka luovutettiin Kustárin perheelle sen jälkeen, kun András oli tehnyt perheestä ilmiannon. Kisrózsi ja Rózsi Kustár kuvataan omaa etuaan tavoittelevina, epäkypsinä ja ahneinakin, mutta he eivät kuitenkaan ole häikäilemättömiä, kuten István Szentes, joka kuvataan jopa julmana.

Novellissa viitataan hyvin hienovaraisesti, että István Szentesillä oli mahdollisesti jotain tekemistä sen kanssa, että Pollákin perheen liike siirtyi hänen poikansa haltuun, mutta tällä seikalla ei ole vaikutusta siihen, että hänen poikansa Árpád Szentes päättää lopulta lähteä kylästä. Elokuvassa sen sijaan on selvää, että István Szentes suostutteli ystävänsä András Kustárin ilmiantamaan perheen, ja petoksen ilmitulo sekä teon vääryys on lopulta se, joka saa Árpádin lähtemään.

Árpádin lähdön dramatiikkaa elokuvassa lisää se, että hän jättää paitsi perheensä ja Pollákien kemikalion, myös morsiamensa, joka hänen olisi ollut määrä naida kyseisenä päivänä. Novellissa Árpád on lähtökohtaisesti pitänyt apteekkia vain Pollákien paluuta varten, hänellä ei ole morsianta tai mitään muutakaan häntä kylään vahvasti sitovaa, ja todellisuudessa hän haluaa lähteä kylästä, pyytää mukaansa naapurikylän Eszter Hóruszin, olla rohkea ja tehdä omat valintansa ja siten saavuttaa “ihmisyyden, sen, minkä tässä elämässä voi saavuttaa” (Szántó, s. 22). Elokuvassa István Szentesin ja András Kustárin teon pahuutta alleviivaa se, miten teon paljastuminen saa Árpádin jättämään kaiken, kun taas novellin maailmassa Árpád olisi luultavasti lähtenyt muutenkin, mutta vieraiden saapuminen sai sen aikaan juuri tässä hetkessä.

András Kustár katuu tekoaan ja hänen toiveensa sovittelusta ovat ristiriidassa hänen vaimonsa halujen kanssa. Lopulta András ei kestä syyllisyyttä, vaan hirttäytyy. István Szentesin poika lähtee kylästä, ja hänen vaimonsa Anna kutsuu miestään murhaajaksi (1945, 1:09:22) sekä pitää ilmiantoa vastenmielisenä tekona. Näin elokuvasta muotoutuu melko klassinen tarina, jossa tapahtuu vääryys ja siitä saadaan rangaistus – tässä tapauksessa rangaistus on perheiden hajoaminen.

Novellissa varsinaista rikosta ei ole tapahtunut, eikä rangaistusta myöskään saada samalla tavalla kuin elokuvassa. Novelli etenee dynaamisesti eteenpäin Sámuel Hermannin ja hänen poikansa matkassa hitaasti asemalta kylän läpi hautausmaalle. He kävelevät heidän lastiaan kuljettavan Mihály Suban ja hänen vävynsä rattaiden perässä. Novelli on vähäeleinen, eikä suuria muutoksia hahmojen elämissä tapahdu lukuunottamatta Árpád Szentesin lähtöä.

Rattaiden liikettä ja kulkua kuvataan novellissa usein ja toistuvasti, mikä tuo novelliin vääjäämättömyyden tuntua, joka elokuvassa ei nouse aivan niin vahvasti esille, sillä rattaiden lisäksi elokuvassa on paljon muutakin liikettä. Elokuvassa liike on yhdessä dialogin kanssa vahva levottoman tunnelman luoja, ja kyläläiset liikkuvatkin hyvin paljon paikasta toiseen. Elokuvassa kaaos on sekä sisäistä että ulkoista, kun taas novelli keskittyy enemmän kyläläisten sisäisiin myllerryksiin, jotka vain toisinaan huipentuvat ulkoiseen liikkeeseen, kuten kyläläisten poistumiseen baarista kotiin tai Árpád Szentesin lähtöön kylästä. Dramaattisia juonenkäänteitä, kuten morsiamen hylkäys hääpäivänä tai kotipihan latoon hirttäytyminen, ei kuitenkaan novellissa ole.

Elokuvan ote on hyvin henkilökohtainen ja perheenjäsenten epäoikeudenmukaiset teot tuntuvat johtuvan henkilön luonteesta, eivätkä kommentoi yleisemmin Unkarissa vallinnutta mielentilaa samalla tavoin kuin novellissa, joka katsoo juutalaisvainojen vastuun kysymystä laajemmalti.

Ero laajan ja henkilökohtaisen välillä näkyy hyvin kohtauksessa, jossa Hermannit hautaavat kylään tuomansa tavarat. Elokuvassa he hautaavat kaksi konttia henkilökohtaisia muistoesineitä, kuten lasten kenkiä, hanukkian, kirjoja ja kääröjä, novellissa taas vajaat 11 konttia saippuaa. Määrällinen ero on suuri ja elokuva esittää juutalaisten tuhoamisen täten vähemmän laajamittaisena kuin novelli. Saippuan hautaaminen on myös mahdollisimman kaukana henkilökohtaisesta, puhtaasti symbolinen ele, joka samalla symboloi myös juutalaisten äärimmäistä tuhoa: lähiseudun kuolleista ei ole jäljellä muuta kuin 1417 palaa saippuaa.

Elokuva on keskittyy henkilökohtaiseen todennäköisesti ainakin osittain teknisistä syistä, useampaa hahmoa on vaikeampi seurata elokuvassa ja konttien sisällön paljastuminen saippuaksi saattaisi olla tahattomasti jopa koominen merkitystä ymmärtämättömille katsojille ilman selitystä. Kuitenkin keskittyminen henkilökohtaiseen vie elokuvalta novellin tehoa kuvata juutalaisten tuhoamisen laajuutta ja sitä, miten yleistä oli se että tavallinen kansa yritti hyötyä holokaustista.

Lähteet: Szántó, Gábor T. 2017. 1945 (Kotiinpaluu). Ilmestynyt Anssi Halmesvirran suomentamana vuonna 2025 kokoelmassa 1945 — ja muita kertomuksia.

1945. Ohjaus: Ferenc Török. Tuotantoyhtiö: Katapult Film.

Bibó, István. 1948. Juutalaiskysymys Unkarissa vuoden 1944 jälkeen. Ilmestynyt Anssi Halmesvirran suomentamana vuonna 2023 teoksessa Antisemitismin kirous.

The Dirac equation is a wave equation combining quantum mechanics and special relativity. Prior to its formulation, the Schrödinger equation was the yardstick of quantum mechanics, but as good as it was at describing wave functions of non-relativistic particles, it worked very poorly with special relativity.

The solution to this was the Klein-Gordon equation, which combined the Schrödinger equation with the Einstein's energy-momentum relation. The equation has both positive and negative energy solutions (which was puzzling at the time, but is no longer considered a problem since it's understood that the negative energy solutions happen necessarily in quantum mechanics). The real problem of the Klein-Gordon equation is that combined with a probability current and deriving the continuity equation, we can see it produces negative probability densities. Since in quantum mechanics, unline in classical physics, these solutions cannot be discarded, it was a true problem as to how to interpret these unphysical negative energy densities.

This is where the Dirac equation steps in. It is linear in time and space by the factorization of the Klein-Gordon equation. It can be shown that the mutually anti-commuting factors in the equation are (at minimum) 4-by-4 matrices, which leads to the requirement that the wave function is a 4-component vector. The covariant form of the Dirac equation is the equation written in terms of the Dirac gamma matrices: this form makes the equation simpler, and Lorentz invariant. The convenient way to represent the factors of the equation is the Dirac-Pauli representation, where the Dirac gamma matrices are written in terms of the Pauli spin matrices. The plane wave solutions of the free Dirac equation, the 4-component wave functions, are Dirac spinors. Their adjoint spinors, Dirac adjoints, are convenient in deriving the Feynman rules.

The plane wave solution to the Dirac equation also gives rise to the concept of helicity. The solution fully describes the intrinsic spin of the particle (electron for example having a spin state +1/2 or -1/2), and helicity is the projection of spin onto the direction of momentum. In the Dirac equation, the plane wave solution gives eigenstates of the spin operator for motion along z-axis (with this chosen also as the direction of the spin), which then corresponds to the helicity eigenstates. The helicity eigenstates are highly useful in calculations, for example in calculating the cross section of a process.

The continuity equation can be computed from the Dirac equation, and from this one can derive the probability density and the probability current, the components of the four-vector probability current. In the case of the Dirac equation, it can be shown that the resulting probability density is positive definite - and thus they can be interpreted as truly physical probability densities.

But even though the probability densities are positive, unlike in the Klein-Gordon equation, the Dirac equation still has the negative energy solutions. The interpretation Dirac proposed to the negative energies was that there was a sea of electrons with negative energy states and following the Pauli exclusion principle. Whenever an electron with a negative energy state would be sufficiently excited, it would leave a 'hole', which would appear as positive. This hole would have the same properties as an electron, but a positive charge - effectively, a positron. Thus the existence of antimatter was predicted, and four years after Dirac published his paper on the equation, the positron was found experimentally in 1932. The formalism for antiparticles evolved, and today the sea of antiparticles is an outdated view (one reason being that it doesn't work for bosons that don't follow the Pauli exlusion principle, for example), and the Feynman-Stückelberg interpretation is more commonly used: that the negative energy solutions of the Dirac equation correspond mathematically to particles traveling backwards in time.